Blogisarja on julkaistu yle.fi:ssä tammi-helmikuussa 2010
Logistisesti haastava
Sipulinen lihakeitto saa kaksikymmentä auttajaa hymyilemään. Saksalaiskokki ei säästellyt suolassa keittäessään avustustyöntekijöille heidän ensimmäisen lämpimän ruokansa neljään päivään. Takana on lentokoneessa ja autoissa istumista, tavaroiden
purkamista ja pakkaamista, keksejä ja leipää. Ja tietysti kenttäsairaalan rakentamista – läkähdyttävässä paahteessa, ilman varjopaikkoja. Tunnelma avustustyöntekijöiden joukossa on ollut hyvä, mutta uudet mukavuudet kuten vesihana, huussi, kylmä juomavesi ja kuuma ruoka nostavat mielialaa entisestään. Pystyssä on jo tuhat neliötä sairaalan telttoja.
Suomen ja Saksan Punaiset Ristit lähettivät Haitin maanjäristyksen uhrien auttamiseksi yhteisen kirurgisen kenttäsairaalan henkilökuntineen. Yhteensä työntekijöitä on 50, joista kolmasosa Suomesta. Sairaala sijoittuu jalkapallokentälle Carrefouriin, pääkaupungin kyljessä olevaan slummikaupunkiin.
Järistys ruhjoi pahoin jo ennestään vaikeassa tilanteessa olevia carrefourilaisia. Yli kolmannes rakennuksista vaurioitui tai romahti. Kuolleita ja loukkaantuneita on tuhansia, kodittomia vähintään kymmeniä tuhansia. Ruokaa, vettä ja tilapäismajoitusta on jaettu, mutta terveyspalveluille on suuri tarve. Siksi me olemme täällä.
Koti-Suomessa uutisia seuratessa on vaikea nähdä, miten monisyistä ja haastavaa katastrofiavun nopea toimittaminen on. Vaikka sen tekee parhaalla mahdollisella tavalla, tarkoin suunnitellen ja huippuammattilaisten johdolla, olosuhteet rajoittavat. Haitin yhteydessä kuuluksi tullut uutisfraasi “logistisesti haastava” tarkoittaa esimerkiksi tätä: Kun pääkaupungin ruuhkassa on ajettu tunnin verran paria kilometriä, tulee ylämäki. Kytkin luistaa ja siihen jää 1960-luvun keltainen koulubussi. Juuri se, joka tarmokkaan etsimisen jälkeen saatiin vuokralle. Sisällä on 30 avustustyöntekijää ja kaikkien matkatavarat. Pitää keksiä jotakin muuta.
Entä paljon kuultu “huono turvallisuustilanne”? Se tarkoittaa sitä, että koulubussillinen avustustyöntekijöitä pitää saada ennen pimeän tuloa jollakin eteenpäin. Ulkonaliikkumiskielto alkaa kello kuusi. Jollakin on mentävä, mutta kävellä ei saa valoisallakaan.
Entä “odottamattomat vaikeudet”? Ne tarkoittavat esimerkiksi sitä, että sairaalaa pyörittävästä generaattorista on varastettu avaimet välillä Berliini-Carrefour. Saksalainen monitoimimies murtautui omaan koneeseensa ja käynnisti sen piuhoista. Perillekin päästiin ennen pimeää.
Askel askeleelta, ongelman toisensa jälkeen taklaten olemme lähempänä tavoitetta, sairaalan perustamista ja potilaiden hoitamista. Viimeiset “logistiset haasteet” selätettiin tänään, kun kuusi rekkaa saatiin Port au Princen ruuhkien ja ahtaiden katujen läpi vielä ahtaampaan Carrefouriin. En tiedä miten, mutta sieltä ne tulivat.
Ihmisten auttaminen on vahva motiivi
Auttaminen sai dramaattisen alun
Keskiviikkona valmistelimme seuraavaksi päiväksi avattavaa poliklinikkaa. Ottaisimme torstaina sisään potilaita, jotka eivät tarvitse leikkaushoitoa. Näin saisimme hoitotyön käyntiin mahdollisimman aikaisin. Leikkaussali olisi valmiina seuraavana päivänä. Tarvikkeita aseteltiin paikalleen: lääkkeet, tuulettimet ja toimenpidepöydät.
Sähköjä ei vielä ollut, kun radiopuhelimella saapui tieto. Kaupungilla on ammuttu, kaksi uhria tuodaan sisään. Ajaessaan kaupungin läpi saksalaiset avustustyöntekijät olivat löytäneet kaksi maassa makaavaa miestä. Vaikka sairaala ei ollut valmis, heidät oli otettava kyytiin.
Oli parikymmentä minuuttia aikaa järjestää kaikki valmiiksi.
Kun portit aukesivat, kaikki oli valmiina. Toisen olkavarsi oli murtunut pistoolin luodista, toinen oli haavoittunut pahemmin.
Kirurgit Pentscho Popov ja Kari Vanamo tekivät kaikkensa, mutta mies menehtyi leikkauspöydälle. Maksa oli pahasti vaurioitunut. Lievemmin haavoittunut lepää tuossa viereisessä teltassa, hänet leikattiin tänään. Olemme oikeassa paikassa, täällä tarvitaan apua.
Torstaina poliklinikalla kävi lähinnä pieniä lapsia ja vauvoja: pudonneiden tiilien aiheuttamia ruhjeita ja hoitamattomia haavoja, hengitystietulehduksia, ripulia, yksi verenmyrkytys ja keuhkokuume.
Hoitajien ja lääkäreiden omistautuminen työlleen on ihailtavaa. Tunti sitten syntyi keisarinleikkauksella terve tyttö. Perheen koti tuhoutui maanjäristyksessä, mutta isä ei näytä sitä iloltaan muistavan.
Ainakin hän vielä kävelee
Sairaalan ensimmäiset päivät ovat olleet ruuhkaisia. Aamulla poliklinikka täyttyy hetkessä: maanjäristyksen aiheuttamia vammoja, aliravittuja vauvoja, sydänoireita, naisia tulossa synnyttämään. Ensimmäinen perustamamme vuodeosasto on täynnä.
Monilla on jaloissaan sortuneiden kattojen ja kaatuneiden seinien aiheuttamia murtumia, yksi lonkka oli sijoiltaan. He ovat saaneet kunnollista hoitoa vasta nyt, yli kaksi viikkoa loukkaantumisensa jälkeen.
Vetolaitteet sänkyjen päissä pitävät uudelleen kohdistettuja luita paikallaan. Juttelin juuri 11-vuotiaan tytön kanssa.
Pascale Raymond oli kotonaan Petit Goaven kaupungissa, kun maa järisi. Hän juoksi ulos ja kaatui. Vasemman jalan reisiluu murtui samasta kohdasta kuin kolme vuotta aiemmin.
Pascalen täti istuu sängyn vierellä. Hän vei tytön paikalliseen sairaalaan, josta ei saanut apua. Sairaala oli täynnä. Neljänkymmenen kilometrin päässä sijaitsevassa Petit Goavessa ei rakennuksia juuri säästynyt. Pascalen kuusihenkinen perhe asuu nyt kadulla, jossa heitä suojaa auringolta muovipressu. Sen alla tyttö makasi loukkaantuneena 18 päivää. Eilen suomalaiskirurgit operoivat jalan.
Kun Pascale heräsi mukutuksesta, hän huusi äitiä ja hamusi nukutuslääkäri Katja Korpelan kaulaa. Loputtomalta tuntunut kipu on viimein poissa. Tyttö tulee olemaan osastolla pari viikkoa, sen jälkeen hän palaa perheensä luokse kadulle. Ehkä perheellä on silloin jo teltta, vettä ja ruokaa.
Pascale tulee vielä kävelemään, mikä antaa paremmat mahdollisuudet selviytyä.
On sankareita ja on supersankareita
Kun asioita seuraa etäältä, saa helposti yksipuolisen kuvan. Media suodattaa katastrofista kurjimman puolen, kunnes senkin esittäminen hiipuu. Suurelle osalle suomalaisista Haiti on kurjuutta, kuolemaa ja hallitsematonta väkivaltaa. Niitä täällä onkin, paljon.
Tehohoidossa on potilas, joka hakattiin machete-veitsellä. Eilen kuoli vauva aliravitsemukseen. Viereisessä kodittomaksi jääneiden telttakylässä on puutetta kaikesta. Niistä aineksista, joita toiselle puolen maailmaa suodatetaan, rakennellaan väistämättä tiukkoja stereotypioita. On myös paljon muuta.
Mitä tekee työtön kaksikymppinen haitilaismies, joka asuu kadulla? Varmaankin tarttuu macheteen. Viereisessä teltassa tämä mies kuitenkin tarttui äsken ilmapalloon, puhalsi sen, kietoi serpentiinit ympärille ja koristeli teltan katon. Hän teki lasten kanssa palapelin ja järjesti perään unohtumattoman laulu-tanssiesityksen.
Sairaalassa työskentelee kymmenen Haitin Punaisen Ristin vapaaehtoista, jotka ovat saaneet koulutuksen henkisen tuen antamiseen. Ranskalaisen psykologin johdolla he tukevat sairaalahoitoon joutuneita traumatisoituneita ihmisiä.
Osa näistä nuorista miehistä ja naisista kiertää vuodeosastoilla keskustelemassa potilaiden kanssa. Toiset järjestävät lapsipotilaille ja potilaiden lapsille pelejä ja leikkejä.
Yksi vapaaehtoisista on 24-vuotias Leblanc Mikerlange. Hän pyörittää sylissään yksivuotiasta tyttöä, pusuttelee ja laulaa, kutittelee ja naurattaa. Hän antaa kaikkensa, jotta tuntemattomalla tytöllä olisi hyvä olla. Leblanc tulee sairaalaan joka aamu kahdeksalta ja vetää Punaisen Ristin liivin ylleen. Hän riisuu liivin viideltä ja lähtee perheensä luokse. Hän lähtee ilman palkkaa, sillä hän harrastaa auttamista.
Kun suomesta lähtee avustustyöntekijöitä katastrofialueelle, he ovat suomalaisille sankareita. He tarttuvat median suodattimeen, syystäkin. He ovat sankareita. Tekevät pitkää päivää vaikeissa oloissa auttaakseen toisia ihmisiä. On hyvä kurkistaa myös suotimen ohi. Täällä on paljon sankareita.
Leblanc lähti juuri perheensä luokse. Hän asuu äitinsä ja kahden veljensä kanssa kadulla, muovipressun alla. Koti meni järistyksessä ja opiskelu loppui, kun koulu sortui. Silti hän tulee huomenna takaisin ja vetää liivin ylleen, sillä hän on supersankari.
Raskas työ vaatii veroa
Kuten joka päivä, sairaalan portilla on ruuhkaa. Rekisteröintialue ja odotusteltta ovat täynnä. Poliklinikalla paikalliset lääkärit ja hoitajat sekä hongkongilaiset lääkärit ja suomalaishoitajat tutkivat potilaan toisensa perään.
Leikkaussalia valmistellaan, täksi päiväksi on sovittu jo kahdeksan operaatiota. Päälle tulevat vielä hätätapaukset. Sairaala on ollut auki kymmenen päivää, ja poliklinikalla on käynyt yli 2000 potilasta. Tahtimme kasvaa yhä päivä päivältä, kun saamme lisää paikallisia työntekijöitä koulutettua. Nyt heitä työskentelee sairaalassa yli sata.
Sairaalan pyörittämisen lisäksi olemme jatkuvasti myös rakentaneet lisää. Nyt valmiina on neljä vuodeosastoa, ja eilen saimme henkilökunnalle suihkut. Kova työtahti, jokapäiväinen kuumuus ja vatsataudit vievät voimia.
Kahdestakymmenestä suomalaisesta viisi ei ole vielä ollut sairaana. Itse kuulun viidentoista joukkoon. Päivittäin ainakin yksi avustustyöntekijä on tiputuksessa. Poikkeuksetta petipotilaat ovat olleet vuorokauden levon jälkeen pystyssä – hyvä hoito on lähellä.
Tahti on ollut pahin osastojen sairaanhoitajilla, jotka ovat normaalien työvuorojensa lisäksi hoitaneet yöpäivystykset ja paikallisten hoitajien koulutuksen. Nyt heidän taakkansa alkaa onneksi helpottaa. Saimme Belgiasta ja Kanadasta yhteensä viisi hoitajaa lisää, ja lisäksi paikalliset hoitajat alkavat ottaa enemmän vastuuta.
Mikä ihmisiä vetää näihin olosuhteisiin? Ei ainakaan työpaikkailmoitus: Palkataan sairaanhoitajia Haitissa sijaitsevaan kenttäsairaalaan. Tulet työskentelemään neljä viikkoa kellon ympäri kovassa kuumuudessa ja työpaineessa. Ajoittainen oksentelu kuuluu asiaan. Kaikki paikalliset työtoverisi ovat menettäneet kotinsa, monet myös läheisiään. Ilmaisina etuuksina suihku ja lounas.
Kysyin säilykenakkilounaan ääressä avustustyöntekijöiltä, että miksi.
”En voi missään hyödyntää omaa ammattitaitoani paremmin kuin näissä olosuhteissa. Täällä siitä on eniten hyötyä.”
”Suomessa ei voi mitenkään saada tällaisia kokemuksia.”
”Tämä on kutsumus. Kun muut katselivat Pikkukakkosta, minä katselin ohjelmia kehitysmaista ja sanoin meneväni auttamaan.”
”Auttaminen tuntuu hyvältä.”
Siinä se. Neljän viikon jälkeen väki vaihtuu. Tulee toinen porukka, joka ajattelee samalla tavalla, sitten kolmas.
Avun tarve ei lopu, mutta eivät lopu auttajatkaan.
Auttaminen ei ole uhrautumista
Lentoaseman ovista tulvahtanut pakkanen kipristeli ihoa aika lailla. Metrin hanki on epätodellinen. Vaikka kotiutumispäivä oli tiedossa, se yllätti. 40-asteiset päivät ja pölisevä jalkapallokenttä vaihtuivat yhdellä oven avauksella kuumaisemaan.
Kiire poliklinikalla vaihtui uneliaaseen pientaloalueeseen, kaoottinen liikenne muuttui tarkaksi järjestykseksi. Heikot lapset ovatkin voimakkaita.
Tänään katsoin pikkukakkosta, kolasin katolta lunta, maksoin laskuja ja söin. Carrefourin kenttäsairaalassa hoidettiin kai normaalit 250 potilasta. Vuodeosastot lienevät täynnä, ja kirurgeilla on kiire. Kokeneemmat avustustyöntekijät muistuttivat, että kulttuurishokki tulee vasta Suomessa. Oikeassa olivat.
On ihana olla kotona, mutta Suomeen on vielä vaikea suhtautua. Pitäisi tehdä asioita, joilla ei juuri ole merkitystä. Harva kohta muistaa Haitin maanjäristystä, minä en paljoa muuta muista. Pikkuhiljaa pään sisältö kuitenkin vaihtuu tänne sopivaksi.
Ihmiset kokevat usein syyllisyyttä hyväosaisuutensa vuoksi. Lahjoittaa pitäisi, jotta omatunto pysyisi puhtaana. Lautaselle ei viitsisi jättää, kun Afrikassa on nälkä.
Kamalaa ajattelua.
Ei auttaminen ole uhrautumista eikä varsinkaan pakollista. Auttaminen on asiallinen asia, joka kuuluu empatiaa kokevan ihmiseläimen elämään. Ihminen usein välittää siitä, mitä toiselle ihmiselle kuuluu. Auttaminen tulee sydämestä.
Auttaminen on oikeastaan itsekästä. Jokainen auttaja tavoittelee omaa mielihyvää, sitä saa toisen auttamisesta. Niin kotimaan vapaaehtoistyöntekijät kuin kansainväliset avustustyöntekijätkin nähdään helposti pyhimyksinä, jotka pyyteettömästi uhraavat aikansa ja voimansa. Höpöhöpö. Nämä ihmiset vain ovat ymmärtäneet, mikä tuntuu hyvältä ja mikä elämässä on heille itselleen tärkeää.
Tässä yltiöyksilöllisyyden ja oman edun tavoittelun järjestelmässä talkoohenki-tyyppiset käsitteet ovat jo historiaa. Siksi suosittelenkin kaikille, että kokeilkaa toisen ihmisen auttamista. Se on normaalia ihmisten välistä kanssakäymistä. Se ei ehkä viekään teiltä voimia, vaan päinvastoin rikastuttaa mieltänne.
Ehkä voisit ilahduttaa maahanmuuttajalasta opettamalla hänelle Punaisen Ristin ryhmässä suomea? Vai virkistäisitkö viereisessä kylässä asuvaa mummoa käymällä hänen kanssaan lenkillä?
Liittyisitkö sittenkin hälytysryhmään, joka lähtee etsimään kadonnutta ihmistä metsästä keskellä yötä? Olisiko sinun ammattitaidostasi hyötyä kansainvälisissä avustustehtävissä? Jokaiselle löytyy kyllä jotakin.
Palataan aiheeseen auttaminen seuraavalla komennuksellani.